Kirja alussa kaksi perhettä palaa Tansaniasta lentämällä Intian Bombayhin, jatkaa sieltä rahtilaivan tuomilla autoilla Aasian, Intian, Pakistanin, Afganistanin, Iranin, Turkin ja Euroopan kautta kotiin Suomeen. Vuosi on 1978. Matkakokemuksia kertyy: Joki tulvii, tie häviää rotkoon, sikhitemppelissä syödään siunattua puuroa, delhiläisessä hammaslääkärissä on pakko käydä. Toinen autoista hajoaa Mashadissa Iranissa ja varaosaa joudutaan odottelemaan pari viikkoa. Kirjan kirjoittaja, "amerikanrouva", tippuu odotusaikana iranilaisen ruokapuodin lattialuukusta kellariin. Mennään sairaalaan, jossa tarjotaan hoidon ohella vaimonpaikkaa. Yöt nukutaan milloin missäkin: Maharadzan palatsissa, ”ankkatalossa” (intialaisten virkamiesten vierastalossa), jopa hippileirissä. Autosaattueen pienin osanottaja viettää Intiassa yksivuotispäivää, mutta menettää matkan loppuosuudella järjestysasemansa joukon nuorimmaisena. Reissun aikana Aasiassa vallitsee kohtalainen "välirauha". Afganissa kyllä pyssyt paukkuvat öisin. Vallankumous tekee tuloaan Iraniin, jossa shaahille luetaan jo lopputiliä. Tällaisia automatkoja ei voi enää tehdä.