”Kaikki osaavat jollain tavoin kuolla, mutta olisi hyvä, jos olisimme olleet elossa ennen hautajaisiamme. Mitä itse kukin miettii ennen kuolemaansa, sen sairaalapappi saa kuulla. Silloin ihminen on rehellisimmillään, kaikki turha karsiutuu. Toisinaan on hyvin vaikeaa kohdata kuoleman täydellinen kohtuuttomuus elämää kohtaan. Kerron ihmisarvoisesta potilastyöstä kuolevien, muistamattomien, yksinäisten ja psyykkisesti sairaiden parissa. Kuolema on edelleen tabu. Sen torjumisella estetään todellinen, rohkea elämä.” Sairaalapapin muistelmat ovat painava kuvaus elämäntyöstä kuoleman eturintamassa, sairaiden ja omaisten rinnallakulkijana. Humanistin ja teologin voimakas, konkreettinen puheenvuoro palauttaa lukijan perimmäisten realiteettien ääreen lujasti ja lempeästi, mustan huumorin pilkehtiessä lakonisesti. Sairaalapapin yksinäisessä hahmossa yhdistyvät inhimillinen herkkyys ja rohkeus sekä käytännön työssä lujittunut usko hengellisten tarpeidemme todellisuuteen. Hän on yksilön hengellisten oikeuksien puolustaja uskontoa väheksyvässä hoitokulttuurissa, jonka keskelläkin useimmat -- viime kädessä -- turvaavat uskontoon. Kirjoittajan mittava kokemus ja ammatillinen viisaus tekevät teoksesta kiinnostavan myös kirkollisten alojen ja hoitotyön opiskelijoille.