Saamelaisten kansalliskirjailijasta Nils-Aslak Valkeapäästä (1943-2001) ei ole elämäkertaa. Liioin ei ole ollut yleiskatsausta hänen runoudestaan. Oulun yliopiston kirjallisuuden dosentti Kari Sallamaa on nyt kirjoittanut perustavanlaatuisen tutkimuksen Valkeapään lyriikasta koko laajuudessaan. Vaikka Valkeapää, Ailu, Áillohaš on kansainvälisesti tunnetuin musiikintekijänä, erityisesti modernin instrumenttisäestyksisen joiun kehittäjänä, epäilemättä pysyvin jälki on hänen runoudessaan. Sen kuvista ja teemoista pulppusi myös hänen tuotantonsa kuvataiteissa ja musiikissa. Hänellä oli kolminkertainen synesteettinen aisti: sanansa mukaan hän näki runot kuvina ja ne kuuli ääninä, vastaavasti kuvat sävelinä. Jo nuoruudessa kypsyneen taiteellisen ohjelmansa mukaisesti hän yhdisti lyyrisen puheen musiikkiin ja kuvataiteeseen piirrosten, maalausten ja valokuvien kautta. Tätä linjaa hän toteutti johdonmukaisesti loppuun saakka. Edes vakava auto-onnettomuus 1996 ei vaientanut häntä. Hän hyödynsi maailmanmatkoillaan pitämäänsä runopäiväkirjaa ja ylsi komeaan loppusuoritukseen, maaäitieepokseen Eanni, eannážan (Maa, äitini 2001). Valkeapään tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, jonka toteuttamisohjelmassa nousee kolme aallonharjaa, ensimmäisenä nuoruuden trilogian yhdistävä Ruoktu Váimmus (Koti sydämessä 1985). Siinä liittyvät kokonaistaideteokseksi runot, piirroksset ja Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksen Lauluraito Nils-Aslak Valkeapään runoihin nuotit 40 aukeamalla. Merkittävään asemaan nousevat Valkeapään runot ja piirrokset matkoilta Amerikan preeriaintiaanien ja inuittien vieraaksi. Kuvaohjelmassa on jo kalliopiirrosten ja noitarumpujen merkkikieli. Jo tämä komea opus oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnoksi, mutta sen sai vuonna 1991 runoilijan pääteoksena pidetty kansalliseepos Beaivi, áhčážan (Aurinko, isäni 1988). Siinä satojen runojen ohella pääosaan nousevat vanhat saamelaisia esittävät kansatieteelliset valokuvat ympäri neljän valtakunnan Saamenmaata. Nils-Aslak Valkeapää oli rajojen ylittäjä monessa mielessä. Hän asui kolmen valtion leikkauspisteessä Enontekiön Pättikässä ja Norjan Yykeänperällä eikä saamelaisena tunnustanut näitä rajoja ainakaan mentaalisesti. Hän liikkui saamelaisten suurlähettiläänä ja joikutaikurina maailmalla perehtyen erityisesti muiden alkuperäiskansojen elämään, mikä näkyy hänen runoudessaan. Taiteilijana hän ylitti monenlaisia rajoja luoden kokonaistaideteoksia runon, kuvan, musiikin, teatterin ja elokuvan valtakunnissa. Näillä keinoin hän palautti saamelaisille vanhan ja loi uuden maailmankuvan tulevaisuutta varten. Hän käyttää täysimääräisesti saamen kielen ilmaisuvarantoja yhdistäen tähän ikivanhoista kalliopiirroksista ja ylimuistoisista kuvarummun merkeistä juontuvaa visuaalista kieltä. Sanansa mukaan Valkeapää tahtoi olla nöyrä kansansa palvelija, soitin jota elämä puhaltaa.