Mutta armo on kukka joka laulaa on Tiina Lehikoisen odotettu seitsemäs runokokoelma. Teos porautuu ihmisyyden ja kulttuurimme eri kerrostumiin väkevällä otteella. Runojen keskiössä ovat toisaalta armoon, anteeksiantoon ja rakkauteen kietoutuvat kysymykset, toisaalta taas ihmislajin julmuus sekä uhraamisen, katumuksen ja hurskastelun teemat. Kokoelma tuulettaa pyhimystarinoita ja kritisoi sukupuolittuneita puhtauskultteja, jotka ovat yhä vallankäytön muoto. Pikemminkin armo löytyy jokapäiväisestä. Sieltä, missä auringon kiertolaiset eksistoivat ja elävät. Eetos elämän perustana olevan moninaisuuden puolesta on läsnä kokoelmassa myös muodon tasolla. Lehikoinen yhdistää kiinnostavasti ja runouden traditiota kunnioittaen laajoja säemuotoisia runoja niukkaan laulullisuuteen ja toisaalta proosarunoja aforistiikkaan. Eräänä inspiraation lähteenä kokoelmalle ovat olleet italialaisen filosofin Emanuele Coccian ajatukset. Coccian mukaan jokainen kasvi keksii kosmisen tason, jolla ei ole aineen ja fantasian eikä mielen ja ruumiin vastakohtaisuuksia. Myös Lehikoisen runoissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä on häilyvä ja dikotomista ajattelua purkava. Kokoelma ehdottaa, että kenties näennäisesti pienin ja välissä virtaava ovatkin kaikkein merkityksellisintä, myös planeettamme kannalta.