Apua! Yksinäisyyden hetki yllätti, enkä tiedä, mitä tehdä! Niin kuin siinä ei olisi kylliksi, tunti sitten juutuin epävarmuuden alhoon juuri kun olin päässyt eroon riittämättömyyden tunteesta suhteessa yhteen sun toiseen, mutta onneksi en ole menettänyt kykyäni rakastaa. Nykyajan suuri keksintö on, että jokainen tunne on yhtä arvokas, ja siksi kaikki tunteet on tuotava esiin, jotta itsekin kasvaisi arvoa niiden avulla. Tuloksena on tunnepuheen runtelema maailma, jossa ei enää elä muita kuin äänekkäästi tunteva minä. Valuessaan silmäkulmistamme näppäimistölle tunteet ovat muuttuneet ideologioiksi, jotta ne olisivat vieläkin suurempia. Ja kun identiteettipoliitikot, uusliberalistit, vähemmistöt, enemmistöt, lyhennesoturit ja positiivisuusgurut itkevät kilpaa toistensa päällä, alkaa hapensaannissa olla ongelmia. Esseetrilogiansa toisessa osassa Jyrki Lehtola luovii tunteiden aallokossa kirjoituksissa, jotka käsittelevät muun muassa koronavirusta, koreografeja, työelämää, ilmastonmuutosta, autofiktioita, terapeutteja, sosiaalista mediaa ja journalismia.